Juhlamatka Matagalpaan kesäkuussa 2006

Seuramme järjesti matkan Matagalpaan 6.–26.6.2006 juhlistaakseen 20 vuotta jatkunutta toimintaa. Matkalle osallistui yhdeksän aikuista ja kolme lasta. Tällä sivulla voit tutustua Erja Korhosen kokoamaan kertomukseen matkan tapahtumista. Se on koottu Seija Paasin ja Maija Sarasteen matkapäiväkirjoista ja mukaan on lisätty valokuvia sekä Erjan muistikuvia.

Menomatka

Matkustimme KLM:n & Martin Airin lennoilla Helsingistä Amsterdamin ja Miamin kautta Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen, jossa yövyimme. Seuraavana päivänä jatkoimme Ticabussilla Managuaan. Bussimatka kesti noin kymmenen tuntia. Perillä Managuassa meitä oli vastassa Päivikki Tiitola, joka toimi ryhmän oppaana ja tulkkina koko matkan. Ja Päivikki oli myös ennakkoon hoitanut loistavasti puolestamme kaikki matkajärjestelyt Nicaraguassa.

Kuva 1. Amsterdamin kentällä seurueemme harjoitteli Risto Järvenpään muutamaa lastenlaulua ja kansanlauluja, joita sitten esitettiin muutamia vierailukohteissamme Matagalpassa. Kuvassa vasemmalta Tatu, Eija, Emma, Maija ja Milka.

Managua

Managuassa majoituimme Hotel Los Felipe –nimisessä hotellissa. Managua oli melko sateinen koko vierailumme ajan.

Maija kuvaa seuraavasti ensimmäistä päiväämme (to 8.6.) Managuassa:

”Yöllä heräsin taas kello yksi, mutta uni tuli pian uudelleen. Yöllä oli kova sade. Aamulla hotelli näytti hieman paremmalta, heräsimme pihalla olevien häkkipapukaijojen huuteluun ja kirkunaan. Aamiaiselle seitsemän jälkeen. Ruuaksi söimme tipicoa eli gallo pintoa, joka on keitettyä riisiä ja mustia papuja. Lisäksi kahvia, hedelmiä, mehua ja tortillaa. Lähdettiin omalla bussillamme pankkiin vaihtamaan rahaa. Pankin ovella oli aseelliset vartijat. Pankissa oli hyvä ilmastointi, nautimme viileydestä jonottaessamme vuoroamme. Jatkettiin matkaa ostoskeskukseen. Ostimme sateenvarjon, rommia, olutta, vettä, hedelmiä ja jugurttia. Jatkoimme matkaa postiin ostamaan postikortteja ja –merkkejä. Sitten Huembesin torille, jossa viivyimme pari tuntia ihmettelemässä vilinää. Ostimme narua sekä yhden lisäverkon. Torilla oli mitä erilaisimpia tavaroita ja ruokaa: jyviä, hedelmiä, vihanneksia, lihaa ja kalaa sekä mm. eläviä iguanoja, joista voi tehdä esim. keittoa. Iguaanien myynti on Päivikin mukaan kielletty, mutta sitä ei valvota. Välillä otimme vähän kahvia, oli tukahduttavan kuumaa.

Hotelliin vilvoittelemaan, lapset uima-altaaseen, aikuiset virkistivät itseään oluella. Illalla syömään Ruta Maya –nimiseen ravintolaan. Siellä olisi samana iltana ollut jokin levynjulkistuskeikka. Emme kuitenkaan kuulleet sitä, mikä oli ehkä hyvä, koska musiikkia yleensä soitettiin aivan liian kovaa ja lisäksi kaikki olivat varsin uupuneita. Ruoka oli erittäin hyvää. Tatu nukahti heti syötyään, hänet asetettiin parille tuolille nukkumaan. Ravintolassa oli keskellä valtava lampuin koristeltu puu, joka ylettyi korkealle läpi ruokokaton. Bussilla takaisin hotelliin ja nukkumaan klo 21.”

Kuva 2. Tatu ja Milka viihtyivät hyvin Hotel Los Felipen uima-altaassa.

Perjantaina 9.6. kävimme Kehitysyhteistyön palvelukeskuksessa (Kepa). Järjestön nicaragualainen työntekijä Carla Bush kertoi Kepan toiminnasta ja tavoitteista Nicaraguassa, ja piti meille laajahkon Nicaraguan yhteiskuntaa ja politiikkaa koskevan katsauksen. Tervehdimme myös pikaisesti toimiston päällikköä Matti Tyynelää, joka juuri palasi Suomesta.

Kuva 3. Carla Managuan Kepan toimistossa.

Lounastimme Kepan toimiston läheisyydessä ravintolassa, jossa tiski notkui erilaisia ruokia, jokainen valitsi mitä tahtoi ja sitten maksettiin sen mukaan kassalla. Ruoka oli hyvää. Lounaan jälkeen jatkoimme Nicaraguan Kansallismuseoon. Maija kirjastoalan ammattilaisena kuvaa museokäyntiä seuraavasti:

”Museo oli vaatimaton ja varsin huonokuntoinen, se sisälsi monenlaisia asioita: geologisia muodostelmia, patsaita, keramiikkaa, nicaragualaista ja muuta väliamerikkalaista taidetta. Kansalliskirjasto oli samassa rakennuksessa. Siellä oli neljä pientä huonetta. Aineistoa ei lainata, lukusalit olivat avoimet kaikille halukkaille. Kävijöitä ei juurikaan näkynyt. Kirjasto oli maksuton. Sekä museo että kirjasto toimivat säälittävillä resursseilla, ei ollut rahaa hankkia uusia kirjoja, vapaakappaleista ei tiedetty mitään. Puitteet olivat toki komeat, entinen hallituspalatsi, yksi harvoista rakennuksista, joka oli säästynyt ehjänä 1970-luvun lopun tuhoisasta maanjäristyksestä. Kävimme Somozan aikaisessa parlamentin kokoushuoneessa, josta sandinistivallankumous aloitettiin.”

Managuan nähtävyyksistä kävimme koko joukolla katsomassa sisällissodan jälkeen rakennettua Faro de Paz –nimistä rauhan muistomerkkiä ja osa porukasta jatkoi vielä Managuan uuteen katedraaliin.

Kuvat 4 ja 5. Faro de Paz muistomerkin keskellä on iso majakka ja ympärillä oleville penkereille on valettu betoniin tuhansia aseita.

Kuva 6. Managuan uusi katedraali on betonirakennus, jossa tehosteväreinä oli käytetty violettia, sinistä, keltaista ja vaaleanpunaista. Katedraali oli meidän silmiimme melko kummallinen yhdistelmä askeettisuutta ja hempeitä koristeita.

Perjantai-iltana seurueemme kasvoi yhdellä, kun seuramme puheenjohtaja Titta Anttila saapui Suomesta.

Ensimmäinen päivä Matagalpassa – juhla Hormiguitasissa

Lauantaina 10.6. lähdettiin pienoisbussilla kohti Matagalpaa. Maijan matkakertomuksessa lauantai sujui seuraavasti:

”Matka Matagalpaan taittui mukavasti, syötiin eväitä, laulettiin, kuunneltiin Päivikin tietoiskuja. Välillä vessa- ja jaloittelutauko Sebacon sipulikaupungissa. Siellä kadut olivat täynnä väkeä, kaupunki on vilkas kauppakeskus. Satoi, oli varsin kuraista. Matkalla maaseutu oli paikoin hyvin kurjan näköistä, surkeita asumuksia teiden varsilla. Tie oli aika huonossa kunnossa, paljon isoja kuoppia, joita paikalliset asukkaat pienen palkkion toivossa täyttivät jatkuvasti hiekalla. Toivotonta työtä, koska seuraava sadekuuro taas huuhtoo hiekan pois. Matkalla kuuntelimme Päivikin mielenkiintoisia tietoiskuja Nicaraguan luonnosta, taloudellisista ja poliittisista oloista, historiasta ja kulttuurista. Perillä majoituttiin CECAP:iin, joka on Movimiento Comunalin ylläpitämä koulutuskeskus pari kilometriä Matagalpan keskustasta. Siellä saatiin myös hyvä ja tukeva lounas.

Iltapäivällä lähdettiin kävellen lastenkeskukseen Las Hormiguitakseen. Sinne oli järjestetty meidän kunniaksemme juhla, johon oli kokoontunut eri-ikäisiä lapsia ja heidän vanhempiaan, yhteensä seitsemisenkymmentä henkeä. Lapset olivat itse suunnitelleet ohjelman, oli ihania tansseja, kilpailuja ja seuraleikkejä, joihin mekin saimme osallistua. Suomalaisten laulukuoro sai suuren suosion ja vielä enemmän ihastuttiin Heikin sirkustempuista. Vanhempaintoimikunta esitteli itsensä, samoin esiteltiin kaikki kummilapsitoiminnassa olevat lapset. Kummit ja lapset saivat tavata toisensa. Välipalan jälkeen jaettiin tuliaisia, ensin henkilökunnalle, sitten kummilapsille, lastenkeskukselle yhteisesti ja lopulta jotain pientä kaikille juhlassa olleille. Tunnelma oli katossa, kaikki olimme liikuttuneita.

Kuva 7. Las Hormiguitasin sisäänkäynti.

Kuva 8. Heikki opetti Hormiguitasin lapsille sirkustemppuja.

Kuva 9. Hormiguitasin juhlan jälkeen matkalaiset poseerasivat kummilastensa kanssa. Tässä Salla, Mikko ja Milka kummipoikansa Luisin ja hänen äitinsä Teresan kanssa.

Kuva 10. Hormiguitasissa meille oli valmisteltu hieno juhla, jossa oli useita tanssiesityksiä.

Juhlan jälkeen lähdettiin kolmella taksilla kaupunkiin. Eksyimme kaikki toisistamme, lopulta tapasimme taas eräässä ravintolassa toisemme. Paikalle tuli soittajia, jotka esittivät meille laulun Nicaragua, Nicaraguita. Lähdimme kävelemän kohti CECAP:ia. Emman kanssa meillä oli eri käsitys reitistä ja saimme paljon hyviä neuvoja ohikulkijoilta. Kaikki tosin ihmettelivät, miksi emme aja taksilla. Kun pimeni, päädyimme lopulta ottamaan taksin. Kämpillä pestiin vähän pyykkiä, kirjoiteltiin, juteltiin matkatovereiden kanssa ja nukkumaan oltiin valmiita klo 21.”

Kummilasten kodit ja Selva Negra

Sunnuntaista 11.6. Seija Paasi kirjoittaa seuraavasti: ”Heräsin noin 04.15 kukon kiekumiseen, koirien haukuntaan ja autojen ääniin. Aamiaisen jälkeen menimme Las Hormiguitasiin, josta jatkoimme muutamien lasten koteihin. Kotikäynnit olivat todella valaisevia; köyhyys ja ahtaus oli uskomatonta, mutta todellista. Ihmisten luja usko Jumalaan auttaa jaksamaan. Kävimme ensin talossa, jossa isoäiti on perheenpää. Kummilapsi, tyttö, ei ollut paikalla ja isoäiti kertoi tytön häpeävän kotiaan. Talossa oli yksi huone ja sivussa keittiö maalattialla. Talossa asuu 10 henkeä. Mummo oli huipputyyppi.”

Kuva 11. Kuvassa oikealta suurperheestä huolehtiva isoäiti, Hormiguitasin johtaja ja Matleena Virkkunen. (Kuva: Salla)

Maija kertoo kummilapsensa luona vierailusta seuraavasti: ”Menimme tapaamaan meidän kummilastamme Mariaa ja hänen perhettään. Kotona olivat Maria, hänen äitinsä, ja kolme sisarustaan, isoäiti, äidin sisko ja tämän lapsia, joista yhdellä 14-vuotiaalla tytöllä oli myös oma vauva. Marian perhe ei asunut talossa, jonka varsinaisesti omisti isoäiti. Marian äiti lapsineen asui talon sivuun kyhätyssä ikkunattomassa suojassa, jossa oli maalattia eikä ovea lainkaan. Marian perhe oli menettänyt oman kotinsa, kun isä oli myynyt salaa talon, ottanut rahat ja jättänyt perheensä. Tämän jälkeen Marian äiti oli sairastunut vakavasti, mutta nyt elämä tuntui taas jotenkin järjestyneen.”

Kuva 12. Maria (edessä vasemmalla) ja hänen perheensä.

Kuva 13. Vierailimme Kansan Tahdon kummiopiskelijan Noemin kotona. Kuvassa vasemmalta Noemin siskon tyttö, Päivikki, Noemi, Raija, Hormiguitasin psykologi, Kyllikki ja Erja.

Kuva 14. Tästä kymmenlapsisesta perheestä kaksi lasta on päässyt kummilapsiksi.

Kaiken kaikkiaan pistäydyimme viiden kummilapsen kodissa, jotka kaikki sijaitsivat Guanucan kaupunginosassa. Kävimme samalla reissulla Guanucan torilla tapaamassa siellä työskenteleviä kummilapsia. Lapset myyvät torilla jotain tai auttavat torikauppiaita.

Kuva 15. Kummilapsista monet työskentelevät kaduilla myymällä juomia kuten tämä tyttö.

Iltapäivällä kävimme Selva Negrassa. Se on noin 10 km Matagalpasta pohjoiseen sijaitseva vanha saksalaisten perustama kahvitila. Nykyisin paikassa toimii kahvin tuotannon lisäksi ravintola, siellä voi majoittua mökkiin, patikoida lähimetsässä ja muitakin aktiviteetteja on tarjolla. Söimme ravintolassa melko tyyriisti seisovasta pöydästä, kävimme vähän kävelemässä ja katselemassa luontoa. Paikka oli kaunis. Tunnelmat olivat kuin toisesta maailmasta verrattuna aamupäivällä näkemäämme.

Palattuamme Matagalpaan kävimme vielä tutustumassa mustaan keramiikkaan. Mustan keramiikan valmistus on Matagalpan alueen erikoisuus.

Movimiento Comunal

Maanantaina 12.6. meillä oli heti aamusta tapaaminen seuramme yhteistyökumppanin Movimiento Comunalin väen kanssa heidän toimistollaan. Meille esiteltiin järjestön toimintaa ja kerrottiin seuramme Ruokaturvahankkeen etenemisestä. Kävi selväksi että MC:n tärkeimpänä tehtävänä pidetään ihmisten aktivointia ja organisointia toimimaan itse omien etujensa puolesta. Ja suunnitteilla olikin perustaa ns. yhteiskunnallisen toiminnan koulu. Tällä hetkellä tärkeitä teemoja oli toiminta veden yksityistämistä ja vapaakauppa-alueiden valtaa vastaan.

Kaupungintalolla

MC:n tapaamisesta riensimme kaupungintalolle, jossa meidät otti vastaan apulaiskaupunginjohtaja Gonzalo Navarro ja kansainvälisten asioiden sihteeri Jimenez. Meidän puolesta tilaisuudessa olivat äänessä puheenjohtaja Titta Anttila ja kaupunginvaltuutettu Mikko Viitanen. He esittivät terveiset Oulusta ja luovuttivat kaupunginjohtaja Nenosen tervehdyksen ja lahjat. Lyhyiden alkupuheenvuorojen jälkeen keskustelu oli vilkasta, kun kyselimme mm. verotuksesta, vesitilanteesta, jätehuollosta, liikenteestä ja asumisesta. Oleellinen ero Ouluun on se, ettei Matagalpassa eikä muuallakaan Nicaraguassa tunneta kunnallisveroa. Tuloja kaupunki saa maanomistajien ja liikkeenharjoittajien maksamista veroista ja sosiaaliturvamaksuista sekä keskushallinnolta. Matagalpan budjetti v. 2006 on noin 4 miljoonaa euroa, vaikka väkiluku on 100000, mikä tekee 40 euroa/asukas. (Oulun budjetissa toimintamenot v. 2006 ovat noin 640 miljoonaa euroa ja väkiluku 129000 eli 4961 euroa/as.).

Ilahduttavaa oli kuulla, että Matagalpaan on lopultakin saatu vettä. Vettä otetaan kahdesta paikasta: 20 km:n päästä Sebacosta ja joesta nimeltä Rio Molino Norte. Kuten seuramme toiminnassa jo pitempään olleet tietävät, vesi on ollut vuosikymmenet todella suuri ongelma Matagalpassa ja mekin olemme rahoittaneet vuosien varrella pieniä hankkeita, joilla on turvattu vedensaantia muutamiin kaupunginosiin. Tällä hetkellä väestöstä 80 prosenttia on puhtaan juomaveden piirissä. Vesi puuttuu laillistamattomilta alueilta, joissa tietenkin asuvat köyhimmät ja vasta kaupunkiin muuttaneet ihmiset.

Matagalpa on sandinistienemmistöinen kaupunki, mutta meille korostettiin että yhteistyö puolueiden kesken toimii Matagalpassa hyvin.

Kuva 16. Mikko luovuttaa Oulu 400 vuotta –dvd:n Matagalpan apulaiskaupunginjohtaja Gonzalo Navarrolle. Kuvassa vasemmalla kansainvälisten asioiden sihteeri Jimenez.

Vierailut kyliin ja kouluille

Lounaan jälkeen lähdimme koko porukka MC:n Janettin kanssa camionetalla tutustumaan maaseutuun. Tie oli hyvin kuoppainen, auton lavalla tosi ahdasta ja ilma kuuma, mutta matkanteko oli silti mukavaa. Matkustettuamme tunnin tulimme määränpäähämme Guadalupe Abajon kylään. Paikalla olleet hankkeen vetäjät ja kyläläiset kertoivat meille ruokaturvahankkeesta ja sen toteuttamisesta tässä kylässä. Sen jälkeen lähdimme kiertämään kylää ja tutustuimme ehkä kymmenkuntaan taloon. Kunkin talon väki kertoi miten olivat hyötyneet hankkeesta. Näimme kotieläimiä, sikoja ja kanoja, sekä vihannesten ja muiden hyötykasvien viljelyksiä. Mukanamme kulki lapsia sekä projektin vetäjät. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja kertoivat mielellään elämästään. Projektin ohjausryhmäläiset olivat selvästi hyvin motivoituneita ja innokkaita toiminnan kehittäjiä, innostus on heidän myötään levinnyt muihinkin. Osa ruokaturvahankkeessa mukana olevista viljeli omaa maataan, ja osa oli vuokraviljelijöitä. Annoimme joka taloon jotain pientä tuliaista. Parin tunnin kiertelyn jälkeen palattiin autolle ja lähdettiin takaisin kohti Matagalpaa.

Kuva 17. Guadalupe Abajon kylän hankkeen vetäjä.

Kuva 18. Tällä nuorella isännällä, kuten joillakin muillakin kyläläisillä, oli jonkun toisen projektin antamalla lainalla hankittu talo. Pystyäkseen maksamaan lainan joutuu isäntä tekemään pitkää päivää ns. zona francassa maanviljelyn lisäksi. Zona francoissa kiinalaisyritykset tuottavat halpoja vaatteita, työpäivät ovat pitkät, palkat pienet ja työolot kehnot. Kuvassa vasemmalla Movimiento Comunalin Janett Castillo.

Vierailut kummikouluilla

Tiistaina 13.6. heti aamiaisen jälkeen lähdettiin Miguel Larreynagan koululle viemään Karjasillan lukion ja yläasteen taksvärkkirahoja ja tuliaisia. Kaikki koulun oppilaat järjestäytyivät kuumalle koulun pihalle epämääräisiin riveihin. Meteli oli sanoinkuvaamaton. Meille oli laitettu tuolit pihan toiselle reunustalle talon edessä olevalle korokkeelle varjoon. Rehtori piti puheen, neljä suloista tyttöä esitti kansantanssia, nuori poika lausui Ruben Darion runon. Lapset lauloivat. Annoimme koululle lahjat ja saimme lahjoja takaisin Ouluun vietäväksi. Lähtiessä kurkistimme myös koulun kirjastoon, se oli varsin vaatimaton.

Kuva 19. Miguel Larreynagan koulussa saimme nauttia kansantanssiesityksestä. Koulussa käydään aamu- ja iltavuorossa. Koska vierailumme ajoittui aamuun, koulussa olivat pienemmät oppilaat ja iltapäivävuorossa käyvät sitten ylempien luokkien oppilaat.

Ajoimme bussilla kaupungin toiselle laidalle kouluun nimeltä Escuela de Ruben Dario, joka on Myllytullin koulun kummikoulu. Lapset seisoivat koulunkentällä, ja olivat selvästi hiljempaa kuin edellisessä koulussa. Rehtori puhui, me puhuimme, annoimme lahoja. Lapset tanssivat, kuulimme lauluesityksiä ja näimme oppilaiden tanssiesityksiä. Mekin lauloimme ja lopulta tanssimme pienten poikien kanssa. Tanssimme sai suuren suosion. Lopuksi söimme koulun kirjastotilassa pienen hedelmävälipalan.

Kuva 20. Myös Escuela de Ruben Dariossa meille tanssittiin. Tanssi oli vauhdikas ”cowboytanssi”.

Kuva 21. Maija, Titta ja Seija luovuttavat Myllytullin koulun ja opetuslautakunnan terveisiä. Vastaanottamassa niitä ovat rehtori, oppilaskunnan puheenjohtaja ja apulaisrehtori.

Tutustuminen ruokaturvahankkeeseen Ocalcan ja Apatiten kylissä

Puolilta päivin lähdimme Erja, Raija, Kyllikki, Päivikki, Janett Castello, Emma ja Maija maaseutukierrokselle. Samassa autossa tulivat myös Matleena ja Titta, jotka menivät tekemään tarkempaa arviointia hankkeen toiminnasta kylään, jossa me olimme vierailleet edellisenä päivänä. Taas höykyteltiin camionetalla pitkin kylätietä. Nyt tärinä oli vielä entistä kovempaa, koska lasti oli kevyempi. Muut matkalaiset menivät tutustumaan Matagalpan kaupunkiin.

Päivän ensimmäisessä kylässä Apatitessa kaikki hankkeessa mukana olevat perheet olivat kokoontuneet tapaamaan meitä. Istuimme erään ohjausryhmäläisen talon terassilla, paikalla oli paljon lapsiakin, yhteensä meitä oli ehkä viisikymmentä henkeä. Kaikki esittelivät itsensä, kyläläiset kertoivat, mitä he olivat hankkeessa tehneet ja miten olivat onnistuneet. Käytiin vilkasta ja hauskaa keskustelua perheiden työnjaosta, naisten ja miesten tasa-arvosta, syntyvyydensäännöstelystä ja muista yhteiskunnallisista asioista. Naurettiin paljon. Jaettiin lahjat, joita oli liian vähän. Kävimme kävelyllä katsomassa joitain viljelyksiä ja taloja. Takaisin tullessa meille oli katettu runsas ja herkullinen lounas talon sisäpuolelle. Aterian olivat kyläläiset valmistaneet yhteisvoimin ja sen raaka-aineet olivat kyläläisten viljelemiä. Söimme mm. kanaa (pitkäjalkaisia ja laihoja), gallo pintoa, punajuurta, chaiaa, banaania eri muodoissa, porkkanaa, yuccaa ja perunaa, joka on Nicaraguassa melko kallista ja harvinaista. Syönnin jälkeen kiitettiin ja lähdettiin jatkamaan matkaa.

Kuva 22. Apatiten väki oli tullut tapaamaan meitä isolla joukolla.

Kuva 23. Ocalcan kyläläisiä

Ocalacassa meitä oli vastaanottamassa suuri joukko kyläläisiä. Istuimme erään talon pihamaalla, paikalla oli taas kymmeniä ihmisiä, naisia enemmän kuin miehiä, paljon lapsia. Kyläläiset kertoivat elämästään, saimme tehdä heille kysymyksiä. Välillä saimme herkullista mangoa syötäväksi. Kaksi naista esitti oman laulunsa ja sen jälkeen Emma ja Maija lauloivat. Silmään pistävää oli että eräällä yli viisikymppisellä naisella oli silmälasit ja sitten kävikin ilmi että hän oli suorittanut peruskoulun yhdessä miehensä kanssa ja nyt hän opiskeli lukiota. Lukioasteen opetusta oli kylässä saatavissa viikonloppuisin.

Kuva 24. Osa seurueestamme vietti päivän tutustuen Matagalpaan. Kuvassa Heikki parturissa.

Viimeistä iltaa Matagalpassa vietimme yhdessä MC:n henkilökunnan kanssa. Menimme syömään hienoon ja kalliiseen ravintolaan Las Praderasiin.

Keskiviikko 14.6. eli viimeinen päivä Matagalpassa

Aamulla tapasimme vielä lyhyesti MC:n edustajat, joille saimme esittää kommentteja matkaohjelmasta ja projektien toteutuksesta. Kävimme myös keskustelua siitä, millaisia uusia hankkeita kannattaisi aloittaa.

Aamutapaamisen jälkeen lähdimme katsomaan Matagalpaa. Kävimme ostoksilla ja Matagalpan kaupunginkirjastossa. Osa porukasta kävi vielä tutustumassa kirjastoon, jonka nimi oli Biblioteca Banco Central de Nicaragua. Ostimme jonkun verran Matagalpan lähellä olevassa El Chilen kylässä tehtyjä käsitöitä myytäväksi seuran tapahtumissa.

Matagalpasta jäi sellainen olo että olisi pitänyt olla ainakin pari päivää pitempään että olisi ehtinyt tutustua ihan vain kävellen kaupunkiin ja katsella sen elämää.

Iltapäivällä läksimme kovan sateen saattelemana ajamaan kohti Leonia. Ja maisemat muuttuivatkin vuoristoisista laajoiksi tasangoiksi, kun Leonia lähestyttiin.

Leon

Saavuimme pimeässä ja sateessa Leoniin, joka on vanha siirtomaatyylinen kaupunki. Hotelli La America löytyi pienen etsiskelyn jälkeen. Hotelli oli tyrmäävä, rappeutunutta 1800-luvun loistoa, likaista ja nuhjuista, mutta hyvin tunnelmallista. Koko illan oli mieletön kaatosade ja salamoita, joita ihailimme hotellin ala-aulassa, josta oli suora yhteys ulos sisäpihalle. Sateesta huolimatta ilma oli selvästi kuumempi kuin Matagalpassa.

Torstaiaamuna 15.6. söimme La Americassa hyvän aamiaisen ja sen jälkeen suuntasimme parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan El Velero –nimiseen rantapaikkaan Tyynen valtameren rannalle. Päivikki oli etukäteen selvittänyt, että kyseinen ranta on suhteellisen turvallinen merivirtausten puolesta ja että se on auki läpi vuoden. Tosiasia oli kuitenkin toinen, rannalla kaikki paikat olivat kiinni, muutama vartija liikkui aseen kanssa ja kauniita hevosia makoili puiden varjossa. Jäimme rannalle ja nautimme siellä uimisesta ja auringosta pari kolme tuntia. Ostettiin juomista ja suolakeksejä syömiseksi muutaman kilometrin päässä olleesta kaupasta, josta ystävällisesti lainasivat meille kylmälaukunkin. Vesi oli todella lämmintä, voisi melkein sanoa että kuumaa. Välillä satoi, ja sadevesikin oli lämmintä.

Kuva 25. El Veleron ranta.

Kuva 26. Meidän ja muutaman aseistetun vartijan lisäksi El Veleron rannalla oli kauniita hevosia.

Perjantain 16.6. tapahtumia Seija kuvaa seuraavasti: ”Varhainen herääminen, mutta uni riitti kellonsoittoon asti. Ensin tutustuttiin Leonin suureen valkoiseen katedraaliin. Se on tulossa pian tarkastukseen, että kelpaisiko se Unescon maailmanperintölistalle. Jos se pääsee niin mahdollisuus sen restaurointiin olisi hyvä Unescon tuella. Kirkko rakennettiin vuosina 1470–1580. Kävimme koko porukka katolla kirkkosalin lisäksi. Katolla oli paahtava kuumuus, koska lämpötila oli huikea ja katolla ei ollut suojaa, varjoa, mistään. Emma, Päivikki ja me kävimme kirkon kellareissa eli holveissa, joita oli kahdeksan. Ruben Dario on haudattu tähän kirkkoon. Luulimme, että sinne kellariholviin, mutta yllätys yllätys hänet onkin haudattu kirkkosaliin. Kyllä se opastus on aina hyvä, koska tietämättään saattaa kävellä merkityksellisistä asioista ohi. Lisäksi kirkossa olevat symbolit yms. avautuvat aivan eritavalla. Helle oli ihan uskomaton, hikoilimme enemmän kuin saunassa.”

Kuva 27. Leonin katedraali.

Leon osoittautui tosi kuumaksi paikaksi. Kuumuudesta huolimatta kävimme taidemuseossa koko joukolla ja muutamat urheimmat tutustuivat vielä Ruben Darion kotimuseoon ja Leonin kulttuurikeskukseen. Loppupäivästä Maija kirjoittaa seuraavasti: ”Oli ihanaa päästä viileään autoon istumaan. Lähdimme kohti Managuaa. Matkalla poikkesimme tutustumaan vanhan Leonin raunioihin, jotka sijaitsivat lähellä Managua-järven rantaa. Se oli ensimmäinen espanjalaisten valloittajien asuttama kaupunki Nicaraguassa, perustettu 1600-luvulla. Taas sade yllätti meidät, onneksi olimme ehtineet nähdä suurimman osan alueesta. Managuassa majoituimme tuttuun hotelliin Los Felipeen. Illalla lähdimme koko porukka syömään Los Mejia Godoyn paikkaan, jossa iloksemme esiintyi kuuluisa laulaja Carlos Mejia Godoy ryhmineen. Mukana oli myös Petri Jaakola Suomen Nicaraguan suurlähetystöstä. Ruoka oli ihanaa, ruuan jälkeen tilasin paikalliseen tapaan pöytään pullon rommia. Joimme sitä porukalla ja kuuntelimme hienoa musiikkiesitystä. Osa porukasta lähti ensimmäisen setin jälkeen pois, Emma, Seija, Heikki, Erja ja minä jäimme kuuntelemaan loppuun asti. Taksilla hotellille puolenyön jälkeen. Hieno ilta.”

Lauantai 17. kesäkuuta: Tutustuminen Boacossa luomukahvitilaan

Aamulla varhain Raija ja Kyllikki lähtivät takaisin Suomeen. Me pakkasimme taas tavaramme ja lähdimme bussilla kohti Boacoa tutustuaksemme luomukahvitilaan. Boacosta tuodaan Suomeen Reilun kaupan luomukahvia. Ensin menimme koulutuskeskukseen, jossa tapasimme yhdyshenkilömme, joka oli Eijan tuttu lähes kahdenkymmenen vuoden takaa kahviprikaatista. Pienen välipalan jälkeen jatkoimme autollamme erittäin huonoa tietä myöten Don Pedron luomukahvitilalle. Matkalla näimme sähköjohtoa pitkin liikkuvan laiskiaisen. Isäntä lähti suloisen tyttärensä kanssa näyttämään meille viljelyksiä. Vaikka kahvinpoiminta-aika alkaakin vasta marras-joulukuussa, näimme muutamia kypsiä kahvipapuja. Vuosi oli ollut niin lämmin, että sato oli aikaisessa. Don Pedro kertoi meille kahvin tuottamisesta ja viljelyksestä, keskustelimme myös kahvin maailmanmarkkinahinnoista yms. Tapasimme lyhyesti myös Don Pedron vaimon. Koulutuskeskukseen palattuamme meitä odotti jo lounas. Lounaan jälkeen lapset uivat pihalla olevassa uima-altaassa, lisäksi Tatu, Milka ja Seija ratsastivat.

Taas bussiin istumaan ja matkaan kohti Granadaa. Granadaan saavuttuamme oli pieni pettymys, kun kaikki eivät mahtuneet hostelliin, josta meille oli varattu huoneet. Maija ja Emma menivät muutaman talon päässä olevaan retkeilymajaan. Se osoittautui paremmaksi paikaksi kuin hostellimme, koska vettä tuli riittävästi ja huoneessa oli monta tuuletinta. Kävimme yhdessä syömässä pientä iltapalaa ja ostamassa käsin käärittyjä sikareita tuliaiseksi. Kaupunki oli kaunis, siirtomaatyyliin rakennettu. Selvästi enemmän turisteja kuin missään muualla. Kaikki olivat aika väsyneitä. Yöstä tuli matkan hikisin yö.

Sunnuntai 18. kesäkuuta: Ometepen tulivuorisaarelle

Taas pakkasimme itsemme autoon ja lähdimme matkaan. San Jorgen lauttarannalta auto lähti takaisin Granadaan ja me jäimme odottamaan lauttaa. Lautamatka Nicaraguajärvellä kohti Ometepen saarta oli mukava ja kesti tunnin. Ainoa ongelma oli Tatun kova ripuli ja pahoinvointi. Ometepellä Moyogalpan rannassa meitä oli vastassa Petri Jaakola. Majoituimme hotelliin, jonka jälkeen lähdimme Petrin vapaa-ajan talolle. Hän esitteli viljelyksiään, joita olikin monenlaisia ja paljon. Sen jälkeen istuimme kuuntelemaan, kun hän kertoi meille Nicaraguan poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta, tulevista vaaleista ja työstään.

Petri oli lähdössä iltapäivällä Managuaan ja paikallisen lääkärin kehotuksesta Maija lähti hänen mukanaan sairaalaan tutkittavaksi, koska iltapäivän aikana yllättäen Maijalla alkoi ilmetä turvotusta kaulalla.

Me muut vietimme iltapäivän Petrin tiluksilla, uimme Nicaraguajärvessä ja söimme hyvän piknikaterian, jonka valmisti meille majapaikkamme väki.

Maanantaina meillä oli ohjelmassa kiertoajelu Ometepellä: kävimme saaren toisessa kaupungissa Altagraciassa, jossa tutustuimme museoon ja kirkkoon. Kirkon pihalla oli Ometepeltä löytyneitä suurikokoisia esikolumbiaanisia kiviveistoksia. Altagraciasta jatkoimme Chargo Verdeen, joka on melko uusi turistiranta. Rannalla oli vähän väkeä, ja hyvä ravintola (jossa koko ajan puute vaihtorahasta) ja hotelli. Ranta oli kaunis ja puhdas, nautimme uimisesta eikä Milkakaan muistanut pelätä makean veden haita, joita Nicaraguajärvessä pitäisi olla. Tulivuori näkyi koko ajan taustalla.

Kuva 28. Milkan ja Tatun lisäksi myös Seija ja Heikki viihtyivät hyvin Nicaraguajärvessä.

Granada

Tiistaina matkustimme Ometepeltä mantereelle. Seijan päiväkirjan mukaan lauttamatkalla ”ihailimme Ometepen tulivuoria (Concepcion ja Maderas) sillä ne ovat sanoinkuvaamattoman upeita kohotessaan saaresta ylös. Pinnan vaihtelut ja värit näkyivät niin selvästi, mutta niitä ei tahdo saada kuvaan vangituksi”.

Tatu ja Eija lähtivät Rivasista Ticabussilla kotimatkalle ja me muut menimme paikallisbussilla Granadaan. Granadassa tapasimme sairaalareissun tehneen Maijan ja olimme kaikki helpottuneita, kun mistään erityisen vakavasta ei ollut kyse (Maijalla oli viruksen aiheuttama kilpirauhastulehdus). Granadassa lämpötila oli +38 ja kuumuus oli todella tukalaa.

Keskiviikosta 21.6. kirjoittaa Seija näin: ”Aamulla varhain 8.30, hyvän aamiaisen jälkeen, lähdimme veneajelulle Nicaraguajärvelle. Siinä Granadan edustalla on 365 saaren saaristo. Saari vuoden jokaiselle päivälle. Orlando, majapaikkamme isäntä, vei meidät. Milka ja Erja jäivät toipumaan. Matkasimme kivalla katetulla aluksella, jossa oli hyvät istuimet. Nuorimies toimi kapteeninamme, hän esitteli meille mikä saari on kenenkin suvun tai ihmisen. Paljon oli rikkailla suvuilla ja ihmisillä siellä saaria, jotka oli rakennettu aika täyteen. Uskomattoman mauttomia lukaaleja, joita hoitamaan oli palkattu paikallista väestöä. Oli myös muutamia saaria myytävänä; rakentamaton saari 25–30 000 USD ja rakennetut 400–500 000 USD. Yksi saari oli myös vuokrattavana, 250 USD per viikonloppu ja sinne sopii toistakymmentä henkeä. Ei olisi meille kallis. Yksi saarista oli apinasaari. Saaressa asuu kolme apinaa, joille omistaja toimittaa ruokaa päivittäin. Omistaja asuu viereisessä saaressa. Venekierros kesti kolme tuntia, josta noin tunnin vietimme ravintolasaarella, jossa söimme eväät ja joimme kahvit. Tarkoitus oli myös uida, mutta ranta ei houkutellut. Se oli roskainen ja rannassa lätkötti kuolleita kaloja. Eräs rouva pesi rannalla pyykkiä; oli vyötäisiä myöten vedessä vaatteet päällä, ja työn lopuksi hän pesi hiuksensa samassa paikassa edelleen vaatteet päällä. Palasimme rantaan, jossa Orlando odotti meitä. Ajoimme hotelliin, pidimme pienen tauon. Päivikki kertoi eilen, että Granadassa ei ole ollut niin kuumaa aikoihin, 38 astetta. Sähköt ovat välillä poikki suhteellisen pitkänkin ajan.”

Kuva 29. Yksi apinasaaren apinoista.

Iltapäivällä kävimme tutustumassa Granadassa toimivaan PRONAT:iin, joka on Kaija Tiittasen ja Martin Mayorgan perustama suomalais-nicaragualainen hanke naisten aseman parantamiseksi.

Kuva 30. Tuulettimet ovat enemmän kuin tarpeen, kun tietotekniikkaa opiskellaan Granadan helteessä.

PRONAT järjestää lyhyitä, ammattiin valmistavia kursseja (mm. ompelua, tietotekniikkaa ja englannin kieltä) naispuolisille opiskelijoille ilman ikärajoitusta. Opiskelijat ovat kaupungin köyhimmistä kortteleista ja opetus on maksutonta. Projekti, joka tarjoaa työpaikan neljälle paikalliselle työttömälle, toimii suomalaisten ja amerikkalaisten yksityishenkilöiden lahjoitusten varassa. Käyntimme aikaan oli parhaillaan menossa tietotekniikkakurssi ja veimmekin lahjoituksena Maijan perheeltä yhden kannattavan tietokoneen.

Masaya ja San Juan del Sur

Torstaina 22.6. läksimme Granadasta kohti San Juan del Suria. Matkalla kävimme ensin Masayan tulivuorella, joka oli hyvin vaikuttava. Tulivuoren uumenista tuprusi savua, rikinkatku on voimakas ja tunnelma oli aavemainen. Autonkuljettajamme mukaan tulivuorella on viime aikoina tiukennettu turvallisuusohjeita, koska merkit tulivuoren toiminnasta ovat lisääntyneet.

Tulivuorelta ajoimme käsitöistään kuuluisaan Masayan kaupunkiin, jossa kävimme kahdella torilla ja riippumattoja myyvällä alueella, josta lähtikin mukaamme useita riippumattoja. Sitten suuntasimme Catarinan näköalapaikalle ihastelemaan maisemia Masayan Lagunan ympärillä. Näköalapaikalla oli useita ravintoloita ja söimme niistä yhdessä. Kiertelimme Masayan ympäristössä etsimässä Seijalle ja Heikille oikean väristä kiikkutuolia. Kiikkuja ja muita huonekaluja näytettiin tuottavan alueella todella paljon. Kiikkutuoli löytyi ja pääsimme lähtemään kohti San Juan del Suria.

Kuva 31. Masayan tulivuori.

San Juan del Sur

San Juan del Suriin saavuimme auringon laskiessa seitsemän aikoihin. Asetuimme hotelliimme, joka oli luksusta aiempiin majapaikkoihimme verrattuna. Kävimme iltaoluella rantakahvilassa. Kaupunki vaikutti kivalta, se oli pienen lahden poukamassa, lahdessa kellui kalastusveneitä. Ilma oli mukavan lämmin, ei lainkaan tukahduttava.

Juhannusaattoa, pe 23.6., Maija kuvaa matkakertomuksessaan seuraavasti:

”Aamulla lähdimme kaupungille etsimään pankkia ja rautakauppaa. Päätimme jakaantua kahdeksi porukaksi ja sovimme tapaamisen rantapaikkaan parinkymmenen kilometrin päähän. Paikka oli tosi hyvä, hieno hiekkaranta, komeat maisemat, rannalla kahvila, josta sai ruokaa ja kylmää syömistä ja jossa saattoi istua varjossa. Voimakas vuorovesi meinasi kastella rannalla olevat tavaramme. Vesi ei tuntunut yhtä kuumalta kuin Leonissa, aallot olivat vähintään yhtä isoja.

Kolmelta lähdimme takaisin kaupunkiin. Pienen tauon jälkeen menimme kaikki jätskibaariin, sen jälkeen kävimme Sallan ja Emman kanssa ostamassa rommia, Te de Jamaicaa ja kynttilänjalkoja. Takaisin hotellille.

Kuuden jälkeen lähdimme Emman kanssa katsomaan auringonlaskua Tyynelle valtamerelle, muut jäivät hotellille. Näky oli vaikuttava. Rannalta menimme katedraalille, jonne oli kerääntynyt väkeä kaupungin suojeluspyhimyksen San Juan de Baptistan (Johannes Kastaja) juhlaa viettämään. Oli juhannusaattoilta. Matkalla näimme kulkueen, jossa tämän pyhimyksen patsasta vietiin torvisoittokunnan säestyksellä juhlapaikalle. Ilotulitus oli jo alkanut ja sitä jatkuikin yöhön asti. Ensin kuului vain paukahduksia ja näkyi hieman savua, illan pimetessä näimme valtavat määrät loistavia ilotulistusraketteja. Odoteltiin, mitä tapahtuu. Väkeä oli paljon ja kaikki juhlamielellä. Myös muut matkaseurueemme jäsenet tulivat paikalle. Kuunneltiin pari puhetta ja lavalla esiteltiin kaupungin merkkihenkilöitä. Kun mitään muuta ei tapahtunut, muut porukastamme paitsi Emma ja minä lähtivät syömään. Tunnelma alkoi tiivistyä. Aukiolla oli satoja tuoleja, varmaan muutamia tuhansia ihmisiä seisoi aukiolla ja sen laitamilla. Juhlan vihdoin alkaessa ensimmäinen varsinainen ohjelmanumero oli kaupungin kauneuskuningattaren saattaminen lavalle. Hänet tuotiin nuorten komeiden puolialastomien miesten kantamassa kantotuolissa. Lavalle tuli myös edellinen kuningatar, pieni tyttö ja joku mies, liekö hänkin kaupungin kaunein, se ei selvinnyt. Tämän suositun ohjelmanumeron jälkeen alkoi varsinainen karnevaali. Kymmenet tanssiryhmät kävivät lavalla vuorollaan, oli pieniä lapsia, nuoria ja vanhoja sekä ammattilaisilta vaikuttavia aikuisryhmiä. Osa tansseista oli kertovia, jonkinlaisia kuvaelmia, jonka juonta emme ymmärtäneet. Henkilöhahmoina olivat mm. paholaiset, kuolema, pyhimyksiä jne. Myös traditionaalinen jättiläisnainen ja hänen pieni miesseuralaisensa tulivat lavalle. Musiikki oli välillä elävää musiikkia, välillä kuulimme levyjä. Orkesterina oli neljä marimbansoittajaa, basso ja kitara. Välillä pari nuorta miestä esitti karaokelauluja, jotka saivat suunnattoman suosion. Kävimme välillä ostamassa pari kylmää olutta ja suolakeksejä, koska emme malttaneet lähteä syömään lainkaan. Juhla päättyi klo 23 jättiläismäiseen ilotulitukseen. Sen jälkeen patsasta lähdettiin kuljettamaan kadulla ja samaan aikaan pieniä sähikäisraketteja syöksevät miesten olkapäillä kannettavat pajuhärät alkoivat ryntäillä väen seassa. Se oli kaikista erittäin hauskaa vaikka aika pelottavaa. Aukiolla alkoi soittaa bändi, välillä torvisoittokunta soitti ja ihmiset tanssivat. Lähdimme uupuneina nukkumaan klo 23.30. Oli vaikea nukahtaa tämän kaiken jälkeen.”

Kuvat 32 ja 33. San Juan del Surin ”juhannusjuhlien” päähenkilöt.

Kotimatka

Lauantaiaamu koitti sateisena. Pakkasimme tavaramme ja lähdimme kahdella autolla Rivasiin odottamaan Ticabusia. Haikeat jäähyväiset Päivikin kanssa. Bussimatka Costa Ricaan ei tuntunut niin pitkältä ja ihmeelliseltä kuin tullessamme Nicaraguaan, silmä oli jo tottunut maisemaan. Illan suussa saavuimme San Joseen. Vietimme sunnuntai katsellen San Joseeta ja maanantaina lensimme Orlandon ja Amsterdamin kautta Suomeen.

 

Kategoriat: matkakertomus

Kommentointi on suljettu.